Viime hetkellä pelastunut

Kuinka palkitsevaa onkaan katsella kamarin ikkunasta syksyistä maisemaa ja sen keskellä seisovaa aittavanhustamme, vihdoinkin ryhdikästä. Vilja aittana ja sittemmin varastona toimineen rakennuksen pelastaminen alennustilastaan oli ollut pitkään kunnostuslistamme kärkipäässä. Mutta korjausurakan suuruutta, toteuttamistapaa ja hintaa pohtiessa muut projektit siirtyivät aina kuin huomaamatta aittahankkeen edelle.

Monipolvinen tarina lyhykäisesti

Nykyiselle paikalleen ja nykyiseen muotoonsa aitta rakennettiin 1900-luvun alussa. Rakennus on hyvä esimerkki kierrätyksestä: sen runko muodostuu kahdesta pienemmästä aitasta, joista vanhemman on arvioitu olevan 1700-luvulta ja uudemman 1800-luvun puolivälistä. Ne on aikoinaan asetettu vastakkain, noin kolmen metrin etäisyydelle toisistaan. Aitoista vanhempi on ollut malliltaan kapeampi ja ylöspäin levenevä, joten uudelleen koottaessa sen seinät on suoristettu ja katon harja siirretty sopimaan uuteen yhteiseen kattolinjaan. Rakennuksesta on saatu yhtenäinen kokonaisuus ummistamalla aittojen väli. Nykyisen pihasivun ovi vie siis tähän ’eteiseen’, josta sitten pääsee itse aittoihin. Tämäkin tila on käytetty aikoinaan hyödyksi: siellä säilytettiin jauholaaria ja tilapäisesti jopa leivottiin.

Aittavanhuksemme täpärä pelastuminen ei ole ensimmäinen kerta sen historiassa. 1970-luvun alussa rakennuksen pärekatto oli vuotanut jo pitkään. Lahonneiden hirsien rakoja sekä saumoja oli tilkitty betonilla, peltikaistaleilla ja apulantasäkeillä. Kun huonokuntoinen vilja-aitta oli käynyt jo muutenkin tarpeettomaksi, silloinen talonväki päätti purkaa koko rakennuksen tehdäkseen siitä polttopuita.

Suunnitelma ei ehtinyt kuitenkaan toteutua, ja seuraava isäntäsukupolvi asennutti aaltopellin vuotavan pärekaton päälle antaakseen aitalle lisäaikaa ja uuden mahdollisuuden. Onneksi vanhat rakennukset on tehty kestämään! Tulimme aikanamme tilan vetovuoroon. Tuosta edellisen sukupolven pikakorjauksesta oli ehtinyt vierähtää jo neljäkymmentä vuotta. Aitan kunto alkoi näyttää sen verran huolestuttavalta, että korjaustoimiin täytyisi tarttua viipymättä.

Aitan etelänpuoleinen takaseinä ja pääty olivat painuneet eniten, ja ne kärsivät pahimmista vaurioista. Betonipaikkaukset vauhdittivat omalta osaltaan hirsien lahoamista.

Kummankin päätyseinän luukut korjattiin: vanhemman luukun puuosat jouduttiin uusimaan kokonaan, mutta uudemmalle riitti kevyt hionta ja maalaus.

Aitan ympäriltä kuorittiin reilusti maata, ja kuvanottohetkellä kivijalkakin on jo kunnolla näkyvissä. Rakennuksen edustalle tehtiin kivimurskeesta raskaita työkoneita kantava työskentelyalue, joka kavennettiin myöhemmin aitalle johtavaksi pihatieksi.

Anoimme Museovirastolta avustusta hirsien vaihtoon ja korjaukseen, ja iloksemme sitä myönnettiinkin. Lisäksi saimme hyviä neuvoja ja ennen kaikkea parhaan kannustimen eli päivämäärän, johon mennessä ainakin avustuksen piiriin kuuluvien töiden tulisi olla valmiina.

Aitan kivijalka on ladottu aikanaan suoraan saven päälle. Tämä on suurin syy perustusten pettämiseen. Kunnostusurakan alkaessa rakennus oli ehtinyt painua monin paikoin jo lähes maan tasalle. Osa peruskivistä oli kallistunut pois hirsien alta. Alin hirsikerros oli lahonnut kokonaan, ja muissakin hirsissä oli runsaasti lahovaurioita.

Kivijalan alle tuleva kunnollinen murskepohja estäisi routimista, mutta se edellytti aittojen nostoa ja siirtämistä sivummalle. Vaikka toimenpide oli järeä, se helpotti työskentelyä ja säästi aikaa, sillä salaojituksen, perustuksen teon ja kivijalan uudelleen asettelun pystyi tekemään yhtaikaa hirsien vaihdon ja paikkaamisen kanssa. Hirsien lahokohtien sahaus ja veistely eivät myöskään roskanneet alustaa, vaan murskepohja säilyi puhtaana. Hirsikorjauksesta vastasi oikea ’puusuutari’, muita töitä tehtiin mahdollisimman paljon omin voimin.

Alkuraivauksesta nostooperaatioon

Ensimmäinen eikä suinkaan helpoin vaihe oli tyhjentää aitta kaikista vuosikymmenten saatossa kerääntyneistä tavaroista, löytää niille väliaikainen säilytyspaikka ja yrittää päättää, mitä voisi heittää pois.

Varsinainen kunnostustyö aloitettiin purkamalla pikkuaittoja yhdistäneen välitilan takaseinä, joka oli auringon pahoin haristama. Etusivulla lautaverhoilun osuus oli pitempi. Siinä lautarakenne verhosi välitilan sisäänkäynteineen, mutta ulottui lisäksi ikään kuin kulissina nurkkaan asti; pienemmän aitan sivuun jäi siis kapea varastosola. Tällä pääjulkisivulla laudat olivat säilyneet hyvin, muutamaa alinta lautaa lukuun ottamatta. Halusimme, että sen olemus säilyisi mahdollisimman alkuperäisenä, joten koko lautaseinärakenne tuettiin, irrotettiin ja nostettiin yhtenä kappaleena pois paikaltaan.

Seuraava vaihe oli pikkuaittojen tukeminen nostoa varten. Nurkkiin sekä huonokuntoisimpiin kohtiin kiinnitettiin lankut tarpeen mukaan, sekä sisä- että ulkopuolelle. Myös aittojen seinästä seinään ulottuvien viljalaarien seinämät toimivat koossa pitävinä tukina. Kolmekymmentä senttiä leveät nostoliinat aseteltiin niin, että nosto tapahtui nurkkasalvoksista. Koska nosturi oli suuri ja pitkien liinojen jatkeena vielä ketjut, seiniä kokoon puristava voima jäi mahdollisimman pieneksi.

Nostoa säesti hurja natina ja pauke, kun paikoiltaan siirtyneet hirret puristuivat salvoksissa taas vastakkain. Ammattitaitoisen ja rauhallisen nosturinkuljettajan ansiosta ongelmia ei syntynyt, ei edes vanhemman ja hyvin huonokuntoisen aitan siirrossa.

Aittojen nostoa edeltävät purkutyöt on saatu päätökseen. Katon suojaamissa osissa näkyy lahovaurioita, jotka ovat syntyneet jo ennen kuin aitat on siirretty ja koottu nykyiselle paikalleen. Myös pärekatto oli ajan myötä alkanut vuotaa, ja sadevedesi ehti kastella rakenteita pitkään ennen 1970-luvulla tehtyä peltikattoremonttia.

Julkisivun lautaseinämä nostettiin paikoiltaan kokonaisena ja siirrettiin väliaikaissäilytykseen konehallin seinustalle, johon se kiinnitettiin tukevasti liinoilla.

Natinasta ja paukkeesta huolimatta nosto onnistui hyvin. Ennen operaation alkamista aitoista oli irrotettu raskastekoiset, järeillä lukoilla suljettavat lankkuovet. Vanhemman aitan alahirsi oli hapertunut, milteipä hävinnyt, ja se putosi noston aikana pois, vaikka tuennasta olikin huolehdittu. Onneksi ongelmia tai vaaratilannetta ei päässyt syntymään.

Hirsityötä toisaalla, perustusten tekoa toisaalla

Kun aitat olivat taas tukevasti maankamaralla tilapäisten aluspuiden päällä, hirsikorjaajamme aloitti pitkäjänteisen uurastuksensa. Muutamat tosi huonolta näyttäneet hirret osoittautuivat oletettua parempikuntoisiksi, joten niitä ei tarvinnut vaihtaa kokonaan. Toki lahojen osien paikkaus teetti paljon työtä, ja ikävät yllätykset koettelivat välillä moottorisahan terää. Vastaan tuli esimerkiksi päällepäin osittain aivan ehjältä näyttävä hirsi, mutta sen lahoa päätä katkaistaessa terä karahti betoniin ja kiviin. Hirttä oli aikoinaan paikattu ujuttamalla pikkukiviä ja betonia sen ontoksi jyrsittyyn sisukseen.

Aitan perustuksen teko aloitettiin merkitsemällä kivijalan kivet ja siirtämällä ne sivuun pintamaan kuorimisen tieltä. Maanpinta aitan ympärillä oli jonkin verran noussut. Salaojituksen jälkeen pohjaan levitettiin ja tärytettiin 70 cm:n paksuudelta karkeaa kalliomursketta anturaksi. Pinnalle lisättiin pieni kerros hienompaa mursketta kivien asettelun helpottamiseksi. Kivet nosteltiin takaisin kourakuormainta ja kaivuria apuna käyttäen.

Kivien seinälinja määriteltiin linjalangan avulla, korkeus laserilla ja pystysuoruus vatupassilla. Viimeistelyssä ja hienosäädössä olivat apuna perinteiset rautakanki, leka ja lankku. Kivijalan sisäpuoliselle alueelle levitettiin lopuksi vielä kerros kapillaarimursketta estämään kosteuden nousua. Muutaman hikisen päivän jälkeen kivijalka seisoi tukevasti paikoillaan, aiemmasta puoli metriä korkeammalla, valmiina vastaanottamaan hirsikorjaajan taitavissa käsissä ryhdistyneet aitat.

Aittaa asemoidaan suoristetun kivijalan päälle. Päädyn alin hirsi on pidempi, koska aitan reunaan jää kapea varastosola. Hirsi toimi nostossa hyvänä ohjurina, ja se katkaistiin lopulliseen mittaansa vasta aitan asetuttua paikoilleen.

Lahot alahirret on vaihdettu, ja puusuutari työskentelee hirsien paikkauksen parissa. Uuden ulkovuorauksen kiinnityskohta tarvitsee tukevan taustan, muilta osin kaikkea pintalahoa ei ole välttämätöntä paikata.

Katto ja vuoraus

Haasteellisinta nostotyössä oli aittojen asemointi kivijalalle. Muutaman korjausliikkeen jälkeen liinat voitiin irrottaa tunkkeja apuna käyttäen. Etuseinän lautarakenne nostettiin ja kiinnitettiin takaisin paikoilleen, minkä jälkeen päästiin aloittamaan katon teko. Etsimme peltikaton tilalle vanhoja savitiiliä, mutta päädyimme lopulta uusiin betonikattotiiliin, joita on käytetty pihapiirimme muissakin rakennuksissa.

Kattorakenteet uusittiin, koska vanhat kattotuolit olisivat olleet liian heikkoja tiilikatteelle. Vanhan pärekaton alla oli umpilaudoitus. Nyt käytettiin raakaponttilautaa, jotta aitan sisäilme ei olisi muuttunut kovin radikaalisti. Laudoituksen päälle asennettiin alushuopa, tuuletusrimat, ”lehterit” eli ruoteet ja lopuksi tiilet. Kahden vanhan ja hieman kieron rakennuksen harja- ja räystäslinjan yhteensovittaminen vaati paljon mittaamista, mikä tuotti haasteita ja harmaita hiuksia.

Päädyt ja takasivu vuorattiin 30 mm:n vahvuisella pystyponttilaudalla. Yhdeksän ja kymmenen tuuman levyiset laudat kiinnitettiin satunnaisella jaolla. Laudat naulattiin neljän tuuman nauloilla suoraan hirteen, jotta ne tukisivat samalla aitan seinärakenteita. Ennen vuorausta hirsiseinien annettiin asettua tiilikaton painon alla muutaman viikon ajan.

Aitat ovat tukevasti paikoillaan odottamassa seuraavia työvaiheita. Itäisen päädyn alin hirsi paljastaa aitan ja laudoitetun etuseinämän väliin jäävän kapean varastosolan kohdan. Kivijalan tuuletusaukot ovat taas reilusti maanpinnan yläpuolella takaamassa alapohjan tuuletusta. Katon tekoa aloitellaan, ja julkisivun lape on jo saanut uudet ’kukkopuut’ eli räystästä kannattelevat palkit.

Melkein loppusuoralla

Maalausta edeltävä värisävyjen pohdinta on aina yhtä vaikeaa. Aitta maalattiin italian- ja faluninpunaisesta pigmentistä sekoitetullakeitto- maalilla. Pellavaöljymaalilla sivellyn oven ja ikkunaluukkujen sävyksi valikoitui rautaoksidinkeltainen. Takaseinän ikkunasta ei ollut jäljellä enää muuta ehjää kuin lasit,joten niiden ympärille täytyy vielä tehdä uudet puitteet vanhan mallin mukaan.

Haasteellisimmaksi osoittautui yllättäen nurkka- ja otsalautojen väri. Sävytimme valkoisen maalin vihreällä umbralla harmahtavaksi, mutta purkissa niin kaunis harmaan sävy näyttää seinällä sittenkin liian valkoiselta. Pigmentin lisäämisessä olisi tarvittu siis enemmän rohkeutta.

Aitan viimeistelyssä riittää vielä tehtävää. Suurimman urakan ollessa ohi voimme kuitenkin jo huoahtaa ja olla onnellisia: onnistuimme omalta osaltamme säästämään rakennusperintöä tulevienkin sukupolvien iloksi.

Kolmen aikakauden pintaa: alkuperäistä 1800-luvun hirsiseinää, 1900-luvun alun vaakalaudoitettua seinää ja 2020-luvun pystylaudoitettua ulkovuorausta. Suoraan hirren pintaan naulatun pystylaudoituksen muodos tama ristikkäinen rakenne tukee koko hirsikehikkoa nurkkineen. Seinustoja kiertävä sora ei mielestämme kuulu vanhan rakennuksen ympärille ja sen ilmeeseen. Emme kuitenkaan halua aittaan minkäänlaisia räystäs kouruja ja syöksytorvia – oven kohtaa lukuun ottamatta. Toivomme sorapinnan hillitsevän sadeveden roiskumista seinien alaosaan.

Pauli ja Helinä Sosi