Porvoolaisen rusthollin tarina dendrokronologin kertomana
Ennen vanhaan rusthollarin täytyi varustaa aseistettu ratsumies kuninkaan joukkoihin. Nykypäivän rusthollarille onneksi riittää, että ylläpitää vain taloa.
Hiihtelipä kerran kevättalvella vuonna talonpoika Alexander Brandt Sikilän kylän metsään kirves repussaan. Tällä kertaa nuoren miehen ajatukset eivät askarrelleet tavallisissa metsämiehen mietteissä, oravan pyynnissä ja ansarautojen asettelussa; miehen silmät tähyilivät arvioivina petäjien runkoja.
Nuorimies oli menettänyt isänsä muutamia vuosia aiemmin. Nyt perintö oli vihdoin jaettu, ja vanhimpana poikana Alexander sai vanhan kantatilan puolikkaan itselleen. Vanha asuinrakennus oli aikoinaan hätäisesti kyhätty ja sittemmin - ihmisten ja eläinten lisääntyessä vainovuosien aallonpohjasta - turhan pieneksi jäänyt. Oli aika rakentaa Strängasin tilalle uusi päärakennus.
Mutta nyt aloitimme kertomuksen oikeastaan keskeltä. Emmekä totta puhuen aivan tarkkaan tiedä, kuinka kaikki kävi, oliko kirves repussa vai reessä, ja menikö Alexander itse vai pistikö renkinsä asialle. Palatkaamme ajassa taaksepäin ja pidättäytykäämme siinä, minkä voimme päätellä kirjallisten lähteiden ja tieteellisten menetelmien avulla.
Strängasin tila Porvoon Sikilän kylässä mainitaan veroluotteloissa ensimmäisen kerran vuonna , jolloin eräs Olof Andersinpoika Strang otti yhden manttaalin suuruisen tilan nimiinsä. Manttaalin tilalla kylvettiin määritelmän mukaan pannia, mikä vastaa nykymitoissa noin 1 466 litran siemenmäärää ja arviolta kolmen-neljän hehtaarin viljelysalaa. Strangin suvun miehet menestyivät sotilasuralla, mutta 1660-luvun alkuun mennessä tilan varallisuus hupeni ja sukutila menetettiin.
Muutaman lyhytaikaisen tilanomistajan jälkeen Strängas päätyi naimakaupan kautta Kaarle XII:n armeijassa piiskurina palvelleelle Anders Brandtille. Alunperin böömiläinen suku hallitsi Strängasin rusthollia pitkään.
Brandtin suvun juurtuessa Sikilään Ruotsin valtakunta kävi suurta Pohjan sotaa Venäjää vastaan. Vuonna 1721 päättyneessä isovihassa hävitettiin perusteellisesti laajoja alueita Suomessa. Vuosina 1742-1743 tuhotyöt toistuivat hieman pienemmässä mittakaavassa pikkuvihassa. Osittain näiden vainovuosien vuoksi Suomessa on hyvin vähän rakennuksia niitä vanhemmilta ajoilta. Venäjän joukot aiheuttivat suurta tuhoa Porvoossakin: Sikilän kylässä poltettiin ainakin Tamminiemen kartano ja myllyt.
Alexander Brandtin aloittaessa Strängasin isäntänä nämä hirveät ajat olivat jo takanapäin ja tulevaisuus vaikutti yleisesti ottaen valoisalta. Alexanderin käsissä alkoi rakentua talo, jossa nyt asumme.
Kirjaimet vanhimman osan seinässä. Ne voisivat olla Alexander Brandtin, talon rakentajan, nimikirjaimet.
Talon mukana tuli kaksi erilaista hirsikairaa. Vasemmalla vanhempi lusikkakärkinen näveri.
Vanhan talon mysteeri
Muutimme keväällä 2013 pitkään asumattomana olleelle tilalle Myyntiesitteen mukaan talon alakerta on rakennettu 1790-luvulla ja yläkerta 1840-1850-luvuilla. Myyjiltä kuulemamme tarinan mukaan “talon läpi oli voinut ajaa hevosella aina viime vuosisadan alkuun asti”. Asetuttuamme taloksi aloimme pikkuhiljaa kiinnittää huomiota erilaisiin yksityiskohtiin, joiden kautta Strängasin rusthollin monipolvinen historia alkoi avautua meille.
Meitä alkoivat askarruttaa erityisesti talon oletetut rakennusvuodet. Näytti siltä, että talon alakertaa ei ollut rakennettu yhdellä kertaa. Länsipäädyn alakerran ikkunat olivat erimuotoisia ja -kokoisia kuin talon muissa osissa. Länsipäädyn pohjoisenpuoleinen lisäsiipi oli lyhytnurkkaisen salvostyylinsä perusteella uudemaa tekoa kuin muu osa talosta. Kummallista kyllä, tämä uudemmalta näyttävä osa oli osittain vanhemmalta näyttävän yläkerran alla.
Jotta mysteeri olisi ollut täydellinen, yläkerran ikkunoiden ja ovien vuorilistat edustivat tyypillistä kustavilaisuutta (1785-1816, mikä puolestaan ei ollut linjassa yläkerran oletetun rakennusajankohdan kanssa.
Jos talon alkuperäinen rakennusvuosi todella oli 1790, mikä osa taloa oli siltä ajalta? Osa yksityiskohdista vaikutti jopa vanhemmilta kuin edellä mainittu vuosiluku. Esimerkiksi erään kaksipeilisen oven saranat ovat barokkisen koristelunsa perusteella ajalta ennen kustavilaisuutta, eli ne on tehty selvästi ennen 1700-luvun loppua.
Toinen alkukantainen piirre, mikä kiinnitti huomiomme, olivat alakerran (pois lukien pohjoissiiven) nokisiksi mustuneet seinät kaikkien tapettikerrosten ja savirappausten alla. On mahdollista, että alun perin talossamme ei ole ollut savupiippua, vaan että talo on ollut ns. sisään lämpiäviä. Savuiseen huoneilmaan ja nokisiin seiniin liittynee myös se ylöskirjattu seikka, että talomme vanhimman osan rakentajaksi osoittautunut Alexander Brandt kuoli isänsä tavoin keuhkosyöpään.
Ajoitusnäytteet remonttien yhteydessä
Taloon liittyvät tarinat ja sen rakentamisen ja ikään liittyvät arvoitukset kiehtoivat meitä suuresti. Oli selvää, että ennemmin tai myöhemmin selvittäisimme talon eri osien rakennushistorian perusteellisesti. Onnekkaasti toinen tämän artikkelin kirjoittajista työskenteli ennen rusthollariksi ryhtymistään metsäntutkijana dendrokronologisten menetelmien parissa.
Dendrokronologian avulla on mahdollista ajoittaa puiden vuosilustoja. Kun saadaan selville, milloin jokin puu on kuollut, voidaan päätellä, milloin siitä on valmistettu esine tai rakennus on tehty (ks. tietolaatikko)
Jos esimerkiksi aitan hirsissä viimeiinen vuosirengas on 1850, se on rakennettu aikaisintaan syksyllä 1850. Suomessa rakennuspuita on kuitenkin yleensä kaadettu rekikelien aikaan talvella, joten aitan todennäköinen rakennusajankohta on kesällä 1851. On tietysti mahdollista, että puut on kaatamisen jälkeen pantu joksikin aikaa sivuun ja käytetty vasta myöhemmin. Kun kyseessä on hirsirakennus, pitkäaikainen varastointi on kuitenkin epäkäytännöllistä. Olemme tulkinneet omat näytteemme siten, että rakentaminen on suoritettu viimeistään vuosikasvua seuraavana kesänä.
Vanhan hirsirakennuksen ajoittamiseksi sen puurakenteista on saatava kunnolliset näytteet. Ajoitusnäytteet on parasta ottaa sahan avulla, jos se vain on mahdollista. Leveästä näytteestä on helpompi valita häiriötön mittauslinja. Talomme kivijalasta katon harjalle tehtyjen remonttien yhteydessä meille tarjoutui oivallisia tilaisuuksia näytteenottoon.
Tähän mennessä olemme ottaneet 51 näytettä eri puolilta Strängasin päärakennusta. Vähempinin olisi toki riittänyt; kotimme on nyt luultavasti perusteellisimmin ajoitettu yksityisasunto Suomessa. Dendrokronologista ajoitusta ei kuitenkaan kannata jättää yhden näytteen varaan, ellei ole pakko. Kaikki näytteet eivät nimittäin ajoitu, vaikka niissä olisi paljonkin vuosilustoja. Useampi näyte samasta kohteesta antaa paremmat mahdollisuudet onnistua ja mahdollistaa korvaushirsien ym. myöhempien korjausten poissulkemisen.
Vasen kuva: Porstuassa näkyvät hirsien päät on katkottu aikoinaan kirveellä, kun sahaa ei ollut. Keskeltä on otettu näytepala ajoitusta varten.
Oikea kuva: Edellisessä kuvassa olleesta hirrestä otettu näyte liimattuna ja hiottuna.
Rusthollin ikä uusiksi
Ajoituksen tulokset antoivat paljon uutta tietoa talostamme. Yhdistettynä vastikään valmistuuneeseen Sikilä-Tamminiemi- kylähistoriikkiin, jossa Strängasun tilasta ja sen entisistä asukkaista kerrotaan paljon, meidän on ollut mahdollista tehdä seikkaperäisiä päätelmiä talon eri osista ja niiden rakentajista.
Kuten johdannossa kerrottiin, talon vanhimman osan rakensi Alexander Brands vuonna 1761 ollessaan noin 27 vuoden ikäinen. Vanhin osa on sisämitoiltaan vain 5,5x5,5 metrin kokoinen. Alexander laajensi taloa reippaasti vuonna 1779. Aiempaa suurempi tupa, kaksi kammaria ja porstua lisättiin vanhimman osan jatkoksi. Talolla oli nyt mittaa noin 21 x 7,5metriä. Tilaa tarvittiin mm. siksi, että Alexander sai kymmenen lasta, joista viisi eli aikuisiksi.
Vuonna 1815 Alexanderin poika Gustaf päätti tehdä talosta kertaheitolla kaksinkertaisen. Vintin ja alakerran väliin lisättiin koko talon mittainen yläkerta: förmaaki, sali ja kaksi kammaria. Kurkihirret, kattovuoliaiset ja hirsiset päätykolmiot purettiin pois ja koottiin uudelleen yläkerran päälle. Elintaron noususta kertoo myös, että viimeistään tässä vaiheessa taloon muurattiin savupiippuja. Yläkerrassa seinät ovat täysin noettomat.
Brandtien suvun tarina Strängasin tilalla loppui vuonna 1862, kun Karl Johan Brandt myi pois tilukset ja isoisänsä isän rakentaman talon. Uudeksi omistajaksi tuli nahkuri Karl Fredrik Lesch. Lesch tarttui innokkaasti isännyyteen ja päätti jälleen kerran laajentaa taloa. Vuonna 1864 valmistui ns. kyökkisiipi talon länsipäädyn pohjoispuolelle. Tämä suuri huone on todella osittain sitä vanhemman yläkerran alla.
Näin jälkikäteen on helppo viisastella, että kenties tähän viimeiseen laajennushankkeeseen ei olisi kannattanut ryhytä. Kylähistoriikki mainitsee, että saman vuonna, kun Strängasin kyökkisiipi valmistui, Lesch tuomittiin viinan salapoltosta. Sakkojen sijaan viinanpoltosta saatavia tuloja olisi luultavasti kipeästi tarvittu talon menoihin.
Seuraava koettelemus kohtasi nälkävuosina 1866-1868. Köyhää kansaa kuoli nälkään ja taloja joutui vasaran alle. Niin kävi Strängasillekin. Velkojat ottivat nähtävästi Leschin koko ominaisuuden haltuunsa 1868. Taloa tutkiessamme löysimme erään piirongin laatikosta tuon epäonnisen isännän signeeraaman raamatun.
Talon kengittäminen tarjosi tilaisuuksia ottaa näytteitä dendrokronologista ajoitusta varten. Alin lahonnut hirsi ei kuitenkaan ole alkuperäinen, vaan se on asennettu paikkaansa edellisessä kengityksessä.
Taloa vanhemmat lattialankut
Yllättäen talon vanhimmat puut löytyivät porstuan lattiasta. Pyöreästä hirrestä halkaisemalla tehdyt lankut ovat kevättalvelta 1755, eli ne ovat kuusi vuotta vanhempia kuin talon vanhin hirsikehikko. Lattialankuiksi päätyneiden puiden kaatamisen jälkeen uudisrakennuksen veistäminen keskeytyi. Keskeytymisen todennäköisin syy on se, että Alexanderin isä Anders Brandt kuoli myöhemmin samana vuonna keuhkosyöpään. Tukkimetsässä huhkiminen on varmasti vienyt keuhkosairaan isännän voimia siinä määrin, että rakennushankkeesta täytyi sillä erää luopua.
Porstuan vanhan lattian alta paljastui vielä vanhempi lattia. Sen lankut osoittautuivat kuusi vuotta talon vanhinta hirsikehikkoa vanhemmiksi.
Liiterin pohjalta löytyi kaksi lattialankun palaa 1670-luvulta. Kuvassa analyysiä varten pienemmäksi sahattu, alustaan liimattu ja hiottu näyte.
Ajoitustutkimus osoitti myös sen, että tarinan hevosella läpiajattevasta talosta täytyy olla jonkin yksittäisen läpiajon tai mielikuvituksen tuotetta. Vaikka lankkulattia on hyvin kulunut, siitä ei löydy mitään merkkejä hevosenkenkien tai -hokkien jäljistä.
Pihapiirin vanhassa liiterissä odotti vielä yksi yllätys. Lämmitämme talomme suurimmaksi osaksi puu-uuneilla. Parin talven jälkeen liiterin pohja alkoi paljastua. Sieltä löytyi erilaisia hirrenpätkiä ymmä muita puun palasia, jotka olivat peräisin jostain puretusta rakennuksesta. Päätimme ottaa niistäkin ajoitusnäytteitä lustokalenterin täydentämiseksi.
Kaksi näytteistä osoittautui tarkemmassa tutkimuksessa halkaisemalla tehtyjen lattialankkujen pätkiksi. Niiden molempien viimeiset vuodet sijoittuivat 1660-luvun jälkipuoliskolle. Puun pinta ei kummassakaan näytteessä ollut enää aivan ehjä, joten tarkkaa kaatovuotta ei voi määrittää. Voidaan kuitenkin varmuudella sanoa, että liiteristämme löytyneet puunpalat ovat 1670-luvun alussa tehdyistä lattialankuista peräisin.
Mielenkiintoista kyllä, kylähistoriikissa kerrotaan oikeusjutusta vuodelta 1675, jossa mainitaan lattialankut. Syytettynä oli Strängasin entisen Mats-isännän poika Hans. Hans Matsinpoikaa syytettiin siitä, että hän oli varastanut heiniä, olkia ja kattolautoja sekä kaksi lattialankku Strängasista.
Syytetty todettiin syylliseksi, ja hänet tuomittiin palauttamaan tai korvaamaan varastettu omaisuus. Hansin rikos selittynee sillä, että laudat ja lankut olivat luultavasti hänen itsensä tekemiä. Hansin isä perheineen oli joutunut lähtemään Strängasista vain vähän aiemmin veronmaksukyvyttömyyden vuoksi.
Kuinka nämä vanhat lattialankut päätyivät liiteriimme? Arvaamme, että ne ovat peräisin pihapiirissä 1980-luvulla puretusta rakennuksesta. Vaikka kyse ei välttämättä olekaan juuri samoista kahdesta lankusta, josta käytiin oikeutta, ovat ne hyvin todennäköisesti samaa erää, jota Hans Matsinpoika 1670-luvun alussa otti omin luvin.
Lankunpalat todistavat myös sen, että venäläiset eivät polttaneet isovihassa aivan kaikkea Sikilän kylässä. Strängasin päärakennuksen historia ei ulotu aivan isovihaan asti, mutta dendrokronologisessa tutkimuksessa talomme historia osoittautui vanhemmaksi ja monipolvisemmaksi, kuin osasimme odottaakaan. Tämä on kenties tyypillistä monille muillekin vanhoille hirsitaloille.
Tuomo Wallenius, dendrokronologi, dos. maanviljelijä
Ullastiina Mahlamäki, MMM, mehiläistarhaaja
Omat sivut: https://www.facebook.com/Rusthollari/
Dendrokronologian perusteita
Dendrokronologinen ajoitus perustuu siihen, että saman lajin puut tietyllä alueella kasvavat suurin piirtein samalla tavalla. Vuosilustojen välisen paksuuden ja värin vaihtelu johtuu suurelta osin kasvukausien erilaisista sademääristä ja lämpösummista. Esimerkiksi sateinen ja lämmin kerä saa useimmat puut kasvattamaan paksun luston ja kylmä mutta kuivahko suvi puolestaan kapean. Kesien säät ovat aina hieman erilaisia, ja ilmasto ei koskaan toista aivan samanlaista jaksoa.
Kasvullaan kesien säitä seurailevat puut muodostuvat lustojen paksuuksista eräänlaisia “viivakoodeja”, joiden perusteella on mahdollista sanoa, miltä ajanjaksolta lustot ovat peräisin.
Lustosarjan ajoittaminen tapahtuu vertaamalla sitä aiemmin ajoitettuun sarjaan eli niin sanottuun lustokalenteriin. Lustokalenterit muodostetaan liittämällä yhteen kymmeniä tai satoja huolellisesti ajoitettuja vuosilustosarjoja. Lustokalenterin rakentaminen aloitetaan elävistä puista, joiden viimeinen vuosirengas on sama kuin viimeisin kesäkausi.
Elävistä puista muodostettua kronologiaa saadaan jatketuksi kauemmas menneisyyteen liittämällä siihen vuosilustosarjojen keloista, tervaskannoista ja vanhoista rakennuksista. Vanhimmat, jopa tuhansia vuosia vanhat lustokalenterit on rakennettu puujäänteistä, jotka ovat säilyneet vesistöjen pohjasedimenteissä tai soissa.
Dendrokronologisen ajoituksen apuna käytetään nykyisin tietokoneita. Jos näytteessä on riittävästi vuosilustoja - mieluiten yli 100 - se sopii yleensä hyvin vain yhteen kohtaan lustokalenteria.
Näytteitä ei kuitenkaan voi ajoittaa pelkän korrelaation perusteella. jos näytteessä on liian vähän lustoja, puuttuvia lustoja, valelustoja tai kasvuhäiriöitä, tietokoneen raportoima suurin korrelaatio voi olla väärä. Sen vuoksi lopullisen ajoituksen tekee dendrokronologi eli vuosilustoajoitukseen perehtynyt ihminen harkittuaan kaikkia ajoitettavasti kohteesta tietämiään seikkoja. Näitä ovat esimerkiksi näytteen säälle alttiin pinnan kuluneisuus ja mahdolliset kasvuhäiriöt sekä talon merkkivuodet ja rakennustapa.