Saatsien sammioista: Miten sovittaa yhteen uusi ja vanha

Korjaushankkeissa tulee usein rakennettavaksi uutta - milloin verantaa, milloin suurempaa laajennusta. Pienenkin lisäyksen kanssa on kysyttävä: Saako uusi näkyä vai pitääkö se piilottaa? Mikä on uuden ja vanhan arkkitehtoninen suhde? Ei ole niin pientä detaljia, etteikö asia pitäisi ratkaista, älyllisesti rehellisellä tavalla. Aloitetaan isoista linjauksista, kansainvälisistä restaurointiperiaatteista.

Qvidjan kartanon navetta on esimerkkinä artikkelikokonaisuuden teemasta, uuden ja vanhan sovittamisesta. Tarkkaavainen lukija löytää näkyvän seinäosuuden uudessa hahmossaan myöhemmin artikkelissa.

Kansainväliset restaurointiperiaatteet

Keskustelu restaurointiperiaatteista alkoi Ranskassa 1800-luvulla, kun kiinnostus kohdistui keskiajan taiteeseen. Ajan vallitseva suuntaus oli ns. tyylihistoriallinen restaurointi, joka tarkoitti myöhempien lisäysten ja muutosten poistamista sekä uusien rakenteiden suunnittelua alkuperäisen tyylin mukaisesti. Suuntauksen tunnetuin edustaja oli Eugène Emmanuel Viollet-le-Duc. Tämän käytönnln mukaan suunniteltiin esimerkiksi Turun tuomiokirkon restaurointia 1800-luvulla. Vuosisadan lopulla herättiin kansainvälisesti oivaltamaan ajallisen ja tyylillisen kerrostuneisuuden merkitys rakennetussa ympäristössä. Keskustelu ennätti Suomeen saakka, ja Turussa luovuttiin vanhentuneiden periaatteiden mukaisesta korjauksesta. Samoihin aikoihin nousi esille tuolloin uusi ns. tieteellisen restauroinnin periaate, jossa restauroinnin lähtökohtia olivat rakennustutkimukset ja niiden pohjalta tehtävät johtopäätökset.

Kansainvälisen keskustelun tuloksena on saatu aikaan useita restaurointia koskevia julistuksia ja ohjeita. YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon aloitteesta vuonna 1965 perustettu ICOMOS (International Council on Monuments and Sites) on ollut keskustelussa merkittävässä roolissa. Unescon tuella järjestetyssä kansainvälisessä kokouksessa vuonna 1964 hyväksyttiin ns. Venetsian julistus, joka on edelleen vallitsevien restaurointikäsitysten perustana.

Venetsian julistuksen sanoma

Julistuksen ydinkohtana voi pitää seuraavaa otetta: Hävinneiden osien täydentämisen on liityttävä kokonaisuuteen harmonisesti, mutta samalla täydennysten on erotuttava alkuperäisestä, jotta restauroinnilla ei väärennetä taiteellista eikä historiallista kokonaisuutta. Julistuksesta tunnetaan yleisesti myös vaatimuskiteytymä: Restauroinnin on päätyttävä siinä, missä otaksuma alkaa.

Rekonstruoinnista todetaan: Kaikki rekonstruoiminen on suljettava pois a priori. Voidaan sallia vain anastyloosi, toisin sanoen olemassa olevien, mutta irroneiden osien liittäminen paikoilleen. Täydentävä materiaali on voitava aina tunnistaa, ja monumentti on konservoitava ja sen muoto on palautettava mahdollisimman vähällä materiaalilla.

Kansainväliset restaurointiperiaatteet painottavat aitouden vaalimista. Huolenpito ulottuu arkkitehtuuriin, materiaaleihin, rakennustekniikoihin ja rakennustavan autenttisuuteen. Ajalliset kerrostumat nähdään arvokkaina ja myöhemmät muutokset yleensä säilyttämisen arvoisina. Venetsian julistuksen mukaan lisärakentamisen on erotuttava arkkitehtonisesta kompositiosta, ja sillä on oltava nykyajan leima.

Vanha vesikatto jouduttiin purkamaan kokonaan. Ylemmässä kuvassa näkyy uusi kattoratkaisu, kaarevat liimapuupalkit sekä koko rakennuksen mittainen ‘lyhty’. Yläikkunavyöhyke lisää tilan valoisuutta ja avaruutta huomattavasti entiseen tilaan nähden. Välipohja on poistettu käytännön syistä. Vanha rakenne näkyy artikkelin lopussa olevassa kuvassa.

Qvidjan restauroidun hevostallin materiaalipaletti koostuu luonnonkivestä, tiilestä ja puusta, aivan kuten ennenkin. Massiiviset rakenteet ovat aidosti kantavia - mitään ei ole ‘liimattu päälle’ koristeeksi.

Lisää julistuksia ja filosofiaa

Vallitsevaa restaurointifilosofiaa kuvaa tilannekohtaisuus. Jokaisen hankkeen yhteydessä on sovellettavia periaatteita on erikseen harkittava. Rekonstruointi on äärimmäinen keino, jota ei yleensä hyväksytä, mutta joka on hyvin perusteltuna mahdollinen kuten muutkin menetelmät.

Restauroinnin Gran Old Man Jukka Jokilehto on todennut: “Rekonstruoinnin suhteen on oltava varovainen, mutta sitä ei pidä myöskään ehdottomasti sulkea pois käytettävissä olevien keinojen houkosta. Jos restauroinnin valmistelu on perusteellista ja sen aikana saadaan tavallaan hallintaan rakennuksen autenttinen, eri aikoina ja eri materiaaleista, rakenteista, työmenetelmistä ja käytöistä muotoutunut olemus joka otetaan toimenpiteiden lähtökohdaksi, ei välttämättä haittaa, vaikka näissä puitteissa sitten halutaan rekonstruoida vähän siellä ja täällä.”

Rakennetun ympäristön suojelussa on kyse siitä, että ympäristössä toivotaan säilyvän riittävä määrä tuttuja elementtejä, jotka mahdollistivat ihmisen samastumisen kokonaisuuteen. Ilman niitä ihminen on irrallinen. Ajallisen syvyyden läsnäolo ympäristössä auttaa siis meitä sijoittamaan itsemme historian aikajanalle.

Menneisyyden muotojen palauttamiseen ja jälkeistoteuttamiseen sisältyy siten riski luottamuksen menettämisestä - mikä on totta, mikä lavastetta? Arkkitehti Kaarin Taipale on viisaasti todennut, että fiktiivisen historian tarkoituksena ei ole auttaa muistamaan menneisyyttä, vaan unohtamaan nykyisyys.

Venetsian julistus ei toki ole ensimmäinen eikä viimeinen rakennussuojelujulistus. Se on kuitenkin eräänlainen klassikko, jolla edelleen on suuri vaikutus arkkitehtien käytännön työhön, vaikka moni ei sen sisältöä syvällisesti tuntisikaan.

Todettakoon, että ensimmäinen varsinainen rakennussuojelujulistus annettiin jo vuonna 1931: The Athens Charter. Venetsian julistuksen, The Venice Charter 1964, jälkeen on annettu mm. puutarhoja koskeva Firenzen julistus, The Florence Charter 1981, kaupunkeja koskeva Washingtonin julistus, The Washington Charter 1987, teollisuusperintöjä käsittelevä julistus, Industrial Heritage Sites 2011, sekä rakennusperinnön hoitoa koskeva julistus, Safeguarding and Management 2011. Kuten nimistäkin huomaa, kaikkia julistuksia ei ole käännetty suomeksi. Kääntäminen olisikin kulttuuriteko, johon soisi löytyvän tarvittavat varat.

“Ajallisen syvyyden läsnäolo ympäristössä auttaa meitä sijoittamaan itsemme historian aikajanalle.”

Tärkeä käsitteet, niiden sisältö ja merkitys

Seuraavassa esitämme joidenkin käsitteiden merkityksen siten, kuin itse ne ymmärämme. Usein käsitteet menevät arkielämän tilanteissa iloisesti sekaisin, kun vaikkapa urakoitsija käyttää huomaavaisesta korjaamisesta sanaa ‘saneeraus’, joka arkkitehdille tuo helposti mieleen rajumman puoleiset lähiöuudistukset.

Siksi on tärkeää, että ajattelemme ja ilmaisemme selvästi, mitä tarkoitamme käyttämämmillämme käsitteillä. Sanat myös muuttavat merkitystään ajan saatossa. Menneinä vuosikymmeninä restauroinnilla tarkoitettiin entistämistä, mutta nyt sen merkitys on vakiintunut toiseksi.

Restaurointi tarkoittaa korjausrakentamista, jossa kiinnitetään erityistä huomiota kohteen kulttuurihistoriallisten ja rakennustaiteellisesten arvojen säilyttämiseen.

Rekonstruointi tarkoittaa rakennetu ympäristön tai sen osan palauttamista - siis toteuttamista uudelleen aikaisempana ajankohtana olemassa olleesee asuun. Rekonstruointiin on usein ammattipiireissä suhtauduttu varauksella, erityisesti vuonna 1985 pidetyn, Suomenlinnan rakennushankkeisiin liittyvän kansainvälisen seminaarin jälkeen. Erääksi suotuisaksi rekonstruoinnin muodoksi on havaittu alkuperäisen asemakaavan ja siihen kuuluneen rakennuksen massan toteuttaminen modernin arkkitehtuurin keinoin. Tällainen esimerkki on arkkitehti MIkko Pulkkisen suunnittelema Suomenlinnan opastuskeskus, joka on rakennettu jatkosodan pommituksissa tuhoutuneen inventaariokamarin pyöröpuuvajan paikalle.

Jälkeistoteutus on toimenpide, jossa suoritetaan uudisrakentamista historiallisten, toteutumattomien suunnitelmien mukaisesti, vanhalle rakentamistavalle uskollisena. Jos suunnitelman ja toteutuksen välillä on kymmeniä tai satoja vuosia, pelkästään nykyiset rakennusmääräykset ja kustannustaso tekevät kunnollisen, materiaaleiltaan ja rakennustekniikaltaan vanhalle suunnitelmalle uskollisen jälkeistoteutuksen yleensä mahdottomaksi. Jälkeistoteutuksen yhtenä sovellutuksena voidaan ajatella vanhan suunnitelman toteuttamista nykyaikaisen arkkitehtuurin keinoin, jolloin suunnitelman ja toteutuksen ajallinen ero tuodaan selkeästi ilmi. Tällöin sisätilat voidaan suunnitella vapaammin.

HIstorioivasta rakentamisesta on kyse, kun ulkoasu kopioidaan vanhoista piirustuksista, mutta rakentamismenetelmät ovat nykyaikaiset. Tällöin historiankirjoitusta muokataan tavalla, joka saa aikaan hämmennystä. Esimerkkinä on C.J.Engelin Katajanokan merikasarmin suunnitelma vuodelta 1836. Kokonaisuuteen myöhemmin liitetyssä itäisessä upseerirakennuksessa (arkkitehti Erik Kråkström 1986) toteutuu ristiriita jälkeistoteutetun julkisivuverhouksen ja kantavien betonirakenteiden välillä. Näin ollen kyseessä on historisoiva uudisrakennus, ei jälkeistoteutus.

Täydennysrakentaminen on vanhaa täydentävää - parhaimmillaan säestävää - uudisrakentamista. Uuden suhtautuminen vanhaan voi olla tiedostavaa alistuvasti tai kontrastoivasti. Esimerkki vanhaa ympäristöä säestävästä modernista arkkitehtuurista löytyy Suomenlinnan Ison Mustasaaren kauppakorttelista, jonne arkkitehdit Kari Järvinen ja Mikko Aho suunnittelivat 1990-luvun vaihteessa joukon puisia asuinrakennuksia. Oman aikansa arkkitehtuuria ilmentävä täydennysrakentaminen luo historialliseen miljööseen uuden osan, joka täydentää ympäristöä onnistuneesti.

Merkitseminen on paljon käytetty ja edelleen toimiva keino tuhoutuneiden rakenteiden osoittamiseen. Merkitsemistapoja on monia. Usein käytettyjä ovat istutukset ja kiveykset. Jos merkitsemistapa on kovin massiivinen, esimerkiksi tilaa muodostava rakennelma, saattaa raja rekonstruktioon hämärtyä. Suomenlinnassa on kymmenisen vuotta sitten merkitty telakan entinen suuaukko (arkkitehti Vilhelm Helander).

Qvidjan hevostallin restaurointi restaurointiperiaatteiden näkökulmasta

Tiilinavetta oli ennen restaurointia surullisessa kunnossa ja suoranaisessa romahdusvaarassa.

Qvidja, Kuitia, sijaitsee Varsinais-Suomen sisäsaaristossa Paraisilla, Lemlahden saaren pohois-osassa.

Keskiajalta asti yksityisomistuksessa pysynyt kartano tunnetaan Flemingin mahtisuvun kotipaikkana sekä 1400-luvulta peräisin olevasta kivilinnastaan, joka on Suomen vanhin säilynyt kartanon päärakennus. Se on myös C.J.Gardbergin mukaan Suomen parhaiten säilynyt myöhäiskeskiajan kivirakennus.

Linnan ympäristöön kehittyi vuosisatojen aikana kartanomiljöö, joka 1800-luvun loppupuolella toimi koekenttänä maanviljelyn kehittämishankkeille. Kartanon omistaja vaihtui vuonna 2014, ja sen jälkeen tilaa on kehitetty päästöttömän ruoantuotannon pilottitilaksi. Rakennuksille on etsitty luontevaa käyttöä, joka turvaisi kulttuurihistoriallisten arvojen s'äilymisen.

Masentavia näkymiä ennen suunnittelun ja korjauksen alkamista: sementtitiilikate vuoti, kattorakenteet olivat romahtamisvaarassa, ja tiiliseinät olivat osittain murtuneet sekä halkeilleet - syynä perustusten liikkuminen. Rakennus oli pääosin tyhjä; vain entiset lantavarastot olivat käytössä lammassuojina.

Tiilinavetan vaiheet

1860-luvulla rakennettu lähes 60 metriä pitkä tiilinavetta sijoittuu selänteen keskelle kapeikkoon. Suurena rakennuksena se erottuu selänteen molemmin puolin avautuvassa kartanon viljelymaisemassa.

Navetan pohjoisseinä lepää korkean, luonnonkivestä muuratun kivijalan päällä, jonka takana on alun perin ollut koko rakennuksen mitalta lantavarastoja. Varastot ovat olleet yhteydessä toisiinsa tiilestä holvattujen oviaukkojen välityksellä.

Rakennuksessa on ollut erillinen lämmitetty puoli vain talliksi sisustetussa itäpäädyssä. Länsipäädyn suurempi tila oli nautakarjalle. Karjakeittiö ja maitohuone rakennettiin uuteen eteläiseen siipiosaan 1910- tai 1920-luvulla, jolloin rakennuksessa pidettiin vain lypsykarjaa.

Viimeisimmät muutokset tehtiin 1980-luvun alussa, jolloin tilalla siirryttiin kokonaan lihakarjan kasvattamiseen. Lihakarjanpito lopetettiin vuonna 2007, mutta tiilinavetan eteläsiipeä käytettiin tallina vielä jonkin aikaa tämän jälkeen. Vuonna 2015 rakennuksesta käytettiin ainoastaan kellarin kahta lantavarastoa, ne toimivat lammassuojina. Kolmas jäljelle jäänyt tila oli täytetty maalla, ja holvattu oviaukko oli muurattu umpeen.

Koko rakennus oli erittäin huonossa kunnossa. Sementtitiilikate oli vuotanut, ja kattorakenteet olivat romahtamisvaarassa. Tiiliseinät olivat osittain murtuneet sekä halkeilleet. Rakenteiden kantavuus oli heikentynyt. Perustukset ja niiden mukana seinät olivat liikkuneet ja aiheuttaneet vakavia halkeamia rakenteisiin.

Toiminnalliset, tekniset ja ideologiset ratkaisut

Rakennus restauroitiin kauttaaltaan suunnitelmiemme mukaan vuosina 2015-2017 ja muutettiin hevostalliksi. Alkuperäinen käyttötarkoitus, eläinrakennus, säilyi. Artikkelissamme kiinitämme nyt huomion nimenomaan uuden ja vanhan suhteeseen.

“Lopputulos on hybridi, jossa ei ole tingitty mistään, vaan useita keinoja hyödyntämällä on pyritty tasapainoiseen kokonaisuuteen.”

Rakennuksen huono kunto, omistajan halu eläinten hyvinvoinnin maksimointiin ja eläintenpitoon liittyvät uudet määräykset johtivat perusteelliseen korjaukseen, joka oli suurelta osin uudisrakentamista. Vanhaa ovat luonnonkivisokkeli ja massiivinentiilimuuri sekä ikkunat ja ovet. Kaikki muu on uutta.

Säilyvien osien korjaus tehtiin siten, että niiden tulevaisuus osana kartanon rakennetun ympäristön ainutlaatuista kokonaisuuttta on turvattu tuleville sukupolville. Perustuksia vahvistettiin ankkuroimalla se peruskalliioon, ja näin korjattiin alkuperäinen rakennusvirhe, jonka takia rakennus oli alkanut valua kaltevaa kallionpintaa aiheuttaen halkeamia rakenteisiin - mahdollisesti jo pian rakentamisen jälkeen.

Valumista oli pyritty vuosikymmenien saatossa estämään sekalaisin tukivaluin. Kivisokkeli tuettiin syvätäyttämällä lohkareiden välit ja viimeisteltiin saumaamalla. Myös tiilimuuri kunnostettiin perusteellisesti. Kivisokkelin ja tiilimuurin osalta tehtiin lisäksi rekonstruoivia toimenpiteitä ja uuden toiminnan edellyttämiä muutoksia. Esimerkiksi tiilestä holvatut oviaukot palautettiin alkuperäisen mukaisiksi, käsityönä paikalla muuraten. Osa aukoista oli suljettu, joitakin oli suurennettu, ja tiiliholvi oli korvattu betonipalkilla. ‘Betonipalkkivaiheesta’ jätettiin muisto rakennuksen päätyyn, jossa oli tarvetta suurelle oviaukolla jatkossakin.

Eteläsivulle rakennettiin hevosten jaloittelupihat. Ryhmäkarsinoihin perustuva pihattoratkaisu saatiin toimimaan eläinten hyvinvoinnin ehdoilla, kun vanhoja ikkunoita muutettiin oviksi. Jaloittelupihan tieltä purettiin maitohuoneena toiminut eläinten siipiosa sekä ylisille vieneen sillan kiviperustus. Jälkimmäisen osalta käytiin perusteellinen dialogi niin omistajan kuin Museoviraston kanssa. Käytönnön restaurointi vaatii usein kipeitäkin valintoja.

Päätavoitteen - rakennuksen säilymisen - ja sen edellyttämän käyttökelpoisuuden vuoksi joudutaan välillä myös luopumaan jostain sinänsä tärkeästä.

Välipohjat ja vesikatto purettiin kokonaan. Auki kaivetun kellarin lattia jätettiin kallio- ja sorapinnalle, odottamaan mahdollisia tulevaisuuden tarpeita. Pääkerroksen lattia eli kellarikerroksen katto tehtiin betonista ontelolaatoin ja pintavaluin.

Vinttiä ei enää tarvittu heinän varastointiin, joten välikattoa ei rakennettu uudelleen. Katon harjalle tehtiin valoaukko, joka lisää huomattavasti tilan valoisuutta ja avaruutta. Samalla uudet puiset vesikattorakenteet näkyvät hyvin sisätilaan. Kattorakenteet ovat kaarevia liimapuupalkkeja ja selvästi oman aikamme arkkitehtoninen kerrostuma.

Ulospäin vesikatto tehtiin historialliseen miljööseen ja alueen rakennustapaohjeeseen perustuen palapellistä - historisoivasti, jos näin halutaan sanoa. Vaakasaumat tuovat maisemassa varsin näkyvään kattopintaan rytmiä ja ilmettä. Palapelillä on myös tekninen peruste: hakasaumat jäykistävät katetta, eivätkä suuret peltipinnat näin ollen pauku tuulella. Tämän ajatuksen opimme arkkitehti Ola Laiholta, joka oli samoin perustein suunnitellut Turun tuomiokirkon vesikatteen 1970-luvulla.

Tärkeimmät ulkoiset piirteet säilyivät: luonnonkivisokkeli ja massiivinen tiilimuuri sekä ikkunat ja ovet. Näkymätöntä työtä, tulevaisuutta turvaavaa, on esimerkiksi perustusten ankkuroiminen peruskallioon. Entinen navetta on nyt nykyaikainen hevostalli. Seuraavatkin sukupolvet tulevat näkemään tämän mahtavan, 60 metriä pitkän talousrakennuksen, joka hallitsee Qvidjan perinteikästä kulttuurimaisemaa.

Vanha mahtavankokoinen navetta muutettiin restauroinnin yhteydessä hevostalliksi. Se on korjaushankkeen jälkeen paremmassa kunnossa kuin koskaan.

Uudet betonipilasterit kannattavat uutta puurakenteista vesikattoa.

Sisäseinät pilastereineen on kalkittu perinteiseen tapaan valkoisiksi. Ulkoasu on palautettu pääosin alkuperäisen mukaiseksi.

Periaatteiden monimuotoinen palapeli

Qvidjan hevostallin restaurointiperiaatteet olivat monimuotoiset. Palautimme alkuperäistä arkkitehtuuria. Säilytimme muutosvaiheita. Loimme uutta oman aikamme kerrostumaa. Teimme historisoivaa uudisrakentamista. Lopputulos on hybridi, jossa ei ole tingitty, mistään, vaan useita keinoja hyödyntämällä on pyritty tasapainoiseen kokonaisuuteen.

Tärkein osatekijä hankkeen onnistumisessa eli omistajan ymmärrys rakennuksen kulttuurihistoriallisesta arvosta ja sen merkkiasemasta kartanomiljöössä. Taloudellinen panostus häviämäisillään olevaan rakennusperintöön oli mittava, ja se turvaa ympäristön tulevaisuuden seuraavillekin sukupolville.

Emilia ja Pekka Saatsi
Arkkitehdit

Kuvassa näkyy kattomateriaali, saumattu pelti. Kate on tehty palapellistä, mikä tuo kattoon rytmiä ja ilmettä. Ratkaisu sopeutuu historialliseen miljööseen ja noudattaa alueelle tehtyä rakennustapaohjetta.